JÄTTILÄINEN

Sairaalan sängyssä maatessaan hän näytti niin hauraalta. En ollut koskaan nähnyt häntä niin. Tiesin, että tähän tautiin vanhat miehet kuolevat. Mutta eihän isi ollut vanha mies. Oli hänellä ikää, mutta ei hän ollut vanha. Hänen sydämensä oli nuortunut näinä viimeisinä vuosina. Hänen sydämensä oli kasvanut jo niin lempeäksi.

Tiesin myöskin, että minussa virtaa se sanoinkuvaamaton voima, josta unohdetut ja pölyttyneet kirjani kertovat. Silti en uskaltanut koskettaa häntä, jotta tuo voima olisi saanut tehdä tarvittavan. Meitä oli kielletty koskemasta, hänen vuokseen.

Kuudes helmikuuta, 2019, hän kuoli. Viimeinen asia, mitä hän sanoi minulle edellisenä iltana ennen kuin lähdin ajamaan takaisin Ouluun: ”Markuksella menee melko myöhään.” Sellainen mies hän oli. Samanlainen mies minäkin haluan olla. Mies, joka omaa kuolemaa tehdessään huolehtii enemmän siitä, että poikansa pääsee turvallisesti kotiin yön pimeydestä.

Nyt on kulunut jo vuosi ja olenkohan muuttunut edes hitusenkaan siksi mieheksi, joka päätin olla hänen kuolemansa jälkeen. Toivon ja uskon niin. Kuinka kaikkeen liittyykään niin paljon muistoja, kun rakkaamme ovat menneet. Ikään kuin jotain heidän hengestään vielä asuisi täällä keskellämme. Isi oli jo aiemmin antanut minulle vanhat saappaansa, ja vaikka isillä ei iso jalka ollutkaan, nuo kuluneet saappaat tuntuivat jo silloin liian isoilta täyttää.  Nyt niiden täyttäminen on tuntunut vieläkin vaikeammalta. Silti se on tehtäväni.

Minun isäni ei ollut suuri mies, hän oli jättiläinen.